Nokkahuilu

- Soitin: Sopraano nokkahuilu
- Soitinryhmä: Puupuhaltimet
- Ääniala: c² — a³ (C5 — A6); kromaattinen
- Vireisyys: C — vireinen
- Transponointi: Soi oktaavia korkeammalta mihin kirjoitetaan.
- Huomioitavaa: Orxter-sormitukset merkitty saksalaisella otteella.
Kuvaus
Nokkahuilua soitetaan puhaltamalla soittimen nokaksi kutsuttuun suukappaleeseen.
Suukappale ohjaa puhalletun ilman ääniaukon terävään kulmaan, joka synnyttää äänen. Soittimen rungossa on aukkoja, joita peittämällä äänen korkeutta säädetään. Joidenkin äänten kohdalla aukosta peitetään vain puolet.
Nokkahuiluja valmistetaan sekä puusta että muovista ja huiluja on useita eri kokoja; sopraniino, sopraano, altto ja tenori.
Koska nokkahuilu tuottaa melko heikon yläsävelsarjan, on sen ääni kirkas ja pehmeä. Tästä syystä soitinta on käytetty lintujen äänien matkimiseen.
Historia
Nokkahuilu kehitettiin nykymuotoonsa 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa, mutta sen tarkkaa syntyaikaa ei tiedetä. Soitinta arvostettiin sen suloisen äänen vuoksi ja se nousi tärkeäksi renessanssin ja barokin aikana. Nokkahuilulle ovat säveltäneet muiden muassa Vivaldi, Händel, Telemann ja Bach.
1800-luvun alkaessa nokkahuilu oli enää lähinnä harrastelijoiden soitin, eikä sitä enää käytetty orkestereissa. Nokkahuilu otettiin kuitenkin uudelleen käyttöön 1900-luvulla. Yhtenä tavoitteena oli vanhan musiikin esittäminen alkuperäisillä soittimilla. Samalla todettiin, että nokkahuilu soveltuu erinomaisesti musiikin opettamiseen.