Nokkahuilu

  • Soitin: Sopraano nokkahuilu
  • Soit­in­ryh­mä: Puupuhaltimet 
  • Ääniala: c² — a³ (C5 — A6); kromaattinen 
  • Vireisyys: C — vireinen 
  • Transponoin­ti: Soi oktaavia korkeam­mal­ta mihin kirjoitetaan. 
  • Huomioitavaa: Orx­ter-sor­mi­tuk­set merkit­ty sak­salaisel­la otteella. 

Kuvaus

Nokkahuilua soite­taan puhal­ta­mal­la soit­ti­men nokak­si kut­sut­tuun suukappaleeseen.
Suukap­pale ohjaa puhal­letun ilman ääni­aukon terävään kul­maan, joka syn­nyt­tää äänen. Soit­ti­men run­gos­sa on aukko­ja, joi­ta peit­tämäl­lä äänen korkeut­ta sääde­tään. Joidenkin ään­ten kohdal­la aukos­ta peit­etään vain puolet. 

Nokkahuilu­ja valmis­te­taan sekä puus­ta että muo­vista ja huilu­ja on usei­ta eri koko­ja; soprani­ino, sopraano, alt­to ja tenori.
Kos­ka nokkahuilu tuot­taa melko heikon yläsävel­sar­jan, on sen ääni kirkas ja pehmeä. Tästä syys­tä soit­in­ta on käytet­ty lin­tu­jen äänien matkimiseen. 

Historia

Nokkahuilu kehitet­ti­in nyky­muo­toon­sa 1600- ja 1700-luku­jen vai­h­teessa, mut­ta sen tarkkaa syntyaikaa ei tiede­tä. Soit­in­ta arvostet­ti­in sen suloisen äänen vuok­si ja se nousi tärkeäk­si renes­sanssin ja barokin aikana. Nokkahuilulle ovat säveltäneet muiden muas­sa Vival­di, Hän­del, Tele­mann ja Bach. 

1800-luvun alka­es­sa nokkahuilu oli enää lähin­nä har­rastelijoiden soitin, eikä sitä enää käytet­ty orkestereis­sa. Nokkahuilu otet­ti­in kuitenkin uudelleen käyt­töön 1900-luvul­la. Yht­enä tavoit­teena oli van­han musi­ikin esit­tämi­nen alku­peräisil­lä soit­timil­la. Samal­la todet­ti­in, että nokkahuilu sovel­tuu eri­no­mais­es­ti musi­ikin opettamiseen.